Marja Alastalo:

Henkilötunnus – hyvinvointivaltion koodista datatalouden kiihdyttäjäksi

Moderneissa yhteiskunnissa ihmisten, tavaroiden ja transaktioiden hallinnassa käytetään numeerisia koodeja. Monet valtiot käyttävät sektorikohtaisia henkilönumeroita alueellaan asuvien ihmisten hallinnassa, mutta vain harvoissa on yksi laajasti yhteiskunnan eri aloilla käytetty henkilötunnus. Tässä suhteessa Suomi ja muut Pohjoismaat ovat olleet erityisiä, sillä niissä on henkilötunnus, jota käytetään laajasti julkisessa hallinnossa ja yrityksissä. Henkilötunnus on jokaisella Suomessa vakinaisesti asuvalla ja myös valtaosalla tilapäisesti maassa-asuvista. Monissa maissa yhden tunnuksen laaja käyttö on ollut poliittisesti mahdotonta, koska tietojen laajan yhdistämismahdollisuuden riskit on nähty liian suuriksi.

Suomessa henkilötunnuksen juuret ovat 1960-luvulla universaalin sosiaalivakuutusjärjestelmän rakentamisessa ja tietojenkäsittelyn kehityksessä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen henkilötunnuksesta on kehkeytynyt Pohjoismaiden kilpailuvaltti globaalissa datataloudessa.

Henkilötunnuksen juuret

Tarkemmin sanottuna henkilötunnuksen juuret ovat työeläke- ja sairausvakuutusjärjestelmien rakentamisessa 1960-luvulla. Järjestelmät ja etuisuuksien oikeudenmukainen kohdentaminen edellyttivät yksilöiden luotettavaa tunnistamista läpi elämän, mihin nimi ja osoite ei riittänyt. Näiden tehtävien toteuttamiseen olisivat riittäneet hallinnonalakohtaiset tunnukset, esimerkiksi erilliset sosiaaliturvatunnukset ja eläkenumerot, mutta jo tuolloin tunnistettiin tarve viranomaisten väliseen rekisteritiedonvaihtoon.

Ensimmäinen numeerinen yksilötunnus oli vuonna 1962 käyttöönotettu työeläkekortin numero, joka perustui automaattisen tietojen käsittelyn käyttöön. Niinpä, kun myös sairausvakuutuslaki vuonna 1963 sisälsi tarpeen tunnistaa yksilöt luotettavasti, sisäministeriön työryhmä ehdotti yhden kaikissa rekistereissä käytettävän väestörekisteritunnuksen käyttöönottoa.

Työryhmän ehdotuksen mukaisesti uusi tunnus oli rakenteeltaan samanlainen kuin työeläkekortin numero. Sairausvakuutusjärjestelmässä sitä kutsuttiin sosiaaliturvatunnukseksi ja muuten väestörekisterinumeroksi. Vuonna 1971 väestörekisteriuudistuksen myötä tunnusnumerosta tuli virallisesti henkilötunnus.

Henkilötunnus suunniteltiin alusta alkaen ”universaaliksi”, joustavaksi ja tietokoneilla annettavaksi, jotta sitä oli mahdollista käyttää julkishallinnon eri viranomaisten välisessä tiedonsiirrossa. Myös yritykset ottivat henkilötunnuksen nopeasti käyttöön tietojärjestelmissään. Henkilötunnuksen vähittäinen, lähes huomaamaton laajeneminen on lomittunut tietotekniikan kehitykseen.

Henkilötunnus syntyi hyvinvointivaltion erityistarpeista ja kytki ihmiset hyvinvointivaltion piiriin mahdollistaen sosiaaliturvan sujuvan järjestämisen ja huolenpidon monin tavoin. Tunnus on mahdollistanut myös kontrollin, joka aktualisoituu viranomaisten datan käyttönä ja interventioina. Kaiken kaikkiaan henkilötunnuksesta on muodostunut keskeinen teknologia, joka tekee ihmisistä ja heidän elämästään hallittavaa pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.

Avain rekisteripohjaiseen tiedontuotantoon

Henkilötunnus on mullistanut tiedontuotantoa monin tavoin, koska se mahdollistaa eri rekistereistä olevan datan yhdistämisen luotettavasti ja halvalla. Voi sanoa, että sen ansiosta Suomeen ja muihin Pohjoismaihin muodostui varhain rekisteritutkimuksen traditio.

Jo 1960-luvulla kansallinen tilastoviranomainen – Tilastollinen päätoimisto – puhui henkilötunnuksen puolesta, koska tilastoinnissa oli keksitty ajatus hallinnollisten rekisterien yksilötason datan käytöstä ja oivallettu, että se edellyttää pysyvää yksilötunnusjärjestelmää. Rekisteritietoja käytettiin ensimmäisen kerran vuoden 1970 väestönlaskennassa ja vuonna 1990 väestötilastointi muuttui täysin rekisteriperustaiseksi toisena maana maailmassa Tanskan jälkeen.

Tietojenkäsittelyteknologian kehityksen ja kansallisten sähköisten rekisterien synnyn myötä henkilötunnusta hyödyntävän rekisteripohjaisen tiedontuotannon mahdollisuudet oivallettiin myös akateemisessa tutkimuksessa väestötiede ja epidemiologia etunenässä. Henkilötunnuksen mahdollistama rekisteripohjainen tilastointitapa oli pitkään pohjoismainen erityisyys, mutta kustannustehokkuus ja muiden tiedonkeruumenetelmien ongelmat ovat tehneet siitä houkuttelevan vaihtoehdon myös muualla.

Datatalouden kiihdyttäjä

Vuosituhannen vaihteen jälkeen henkilötunnukselle ja sen kyvylle yhdistää eri rekistereiden dataa on avautunut uusia näkymiä globaalissa datataloudessa. Innovaatiopoliittiset päättäjät, virkamiehet sekä biolääketieteen, terveydenhuollon ja tietojenkäsittelyn akateemiset asiantuntijat ovat innostuneet julkishallinnon väestö-, sosiaali- ja terveydenhuollon rekistereiden mahdollisuuksista big datana ja kehittyneen tiedonlouhintatekniikan resurssina.

Alun perin hyvinvointivaltion hallintoa ja tiedontuotantoa palvellutta henkilötunnusta on ruvettu korostamaan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa erityisesti terveysdatatalouden kehyksessä kansallisena resurssina ja kilpailuvalttina, josta on merkittävää hyötyä biolääketieteelliselle tutkimukselle, innovaatiotoiminnalle ja terveydenhuollolle. Tämä on merkinnyt käännettä kohti pohjoismaisen hyvinvointivaltion rekisteridatan muuttamista kaupalliseksi hyödykkeeksi yhteen toimivuuden ansiosta. Samalla henkilötunnus on muuttunut taloudellisen hyödyntavoittelun välineeksi terveydenhuollon datafikaatiossa.

Lue lisää:
Alastalo, Marja & Helén, Ilpo (2021) A code for care and control. PIN as an operator of interoperability in the Nordic welfare state. History of the Human Sciences. DOI 10.1177/09526951211017731