Kirjoittaja: Karoliina Snell
Suomessa ja ympäri Eurooppaa pyritään saamaan erilaisissa rekistereissä olevat terveyteen, sairauksiin ja elämänlaatuun liittyvät tiedot monipuoliseen hyötykäyttöön. Poliittisena tavoitteena on, että terveysdataa voitaisiin hyödyntää tietoturvallisesti ja ilman turhia esteitä niin tutkimus- ja innovaatiotoimintaan kuin tietojohtamiseen eli niin sanottuun toisiokäyttöön. Toisiokäytöllä tarkoitetaan sitä, että dataa käytetään muuhun kuin siihen, mihin sitä on alun perin kerätty. Esimerkiksi hoitotilanteessa terveydenhuollossa kerättyjä tietoja toisiokäytetään lääketieteellisessä tutkimuksessa.
Koska tutkimuksessa, kehityksessä ja tietojohtamisessa tarvitaan usein tietoja eri lähteistä – esimerkiksi potilastietoja terveydenhuollosta, reseptitietoja Kelalta ja kuolemansyyt Tilastokeskuksesta – pitää eri rekisteritietoja myös yhdistellä. Tätä varten on luotu uutta lainsäädäntöä. Suomessa vuonna 2020 astui voimaan niin sanottu toisiolaki (Laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä, 552/2019) ja perustettiin uusi lupaviranomainen Findata, joka antaa lupia aineistojen käyttöön ja yhdistää tietoja eri rekistereistä.
Eurooppalainen terveystietoalue
Samantapaisia hankkeita toisiokäytön edistämiseen on meneillään muissa Pohjoismaissa ja ympäri Eurooppaa. Euroopan Unionin kunnianhimoinen asetus eurooppalaisesta terveystietoalueesta tuli voimaan maaliskuussa 2025. Englanniksi asetuksen ja hankkeen nimi on European Health Data Space (EHDS), joten suomeksikin joskus puhutaan eurooppalaisesta terveysdata-avaruudesta. Ideana eurooppalaisessa terveystietoalueessa on, että ihmisten terveysdatat liikkuisivat nopeasti rajojen yli Euroopassa niin hoitokäyttöön kuin toisiokäyttöön.
Visiona kansallisesti ja eurooppalaisittain on, että erilaista dataa saadaan nopeasti ”yhden luukun” periaatteella eli ilman, että tarvitsee kysyä lupaa ja aineistoa erikseen jokaiselta eri rekisterinpitäjiltä. Tavoitteena on, että toisiolaki, Findata ja eurooppalainen terveystietoalue mahdollistavat nopean, saumattoman ja tietoturvallisen datan liikkumisen.
Kriittistä tutkimusta alueista, avaruuksista ja rajoista
Kirjoitimme DataLit- hankkeen tutkijoiden – Karoliina Snell, Heta Tarkkala & Aaro Tupasela – sekä norjalaisen (Heidrun Åm) ja tanskalaisten kollegoiden (Lotte Groth Jensen & Rasmus Mølgaard Hansen) kanssa artikkelin ”The politics of constructing health data spaces: Border work and the stickiness of fragmentation”, jossa pohditaan kriittisesti yhden luukun periaatetta ja saumatonta datan liikkumista pohjoismaisten esimerkkien kautta. Artikkelissa analysoidaan, miten terveysdatan jakamista järjestetään Pohjoismaissa ja mitä haasteita ja rajoja datan nopean saatavuuden käytännöille ja visioille ilmenee.
Vaikka tavoitteena on, että terveysdata olisi helposti saatavilla ja irrotettavissa alkuperäisistä keräys- ja säilytyspaikoista, todellisuudessa data pysyy usein sidottuna näihin rakenteisiin ja olemassa oleviin käytäntöihin. Organisaatiossa ei esimerkiksi ole tarpeeksi resursseja ja työntekijöitä datan käsittelemiseen, niin että se saadaan liikkumaan eteenpäin. Tai kun dataa halutaan hyödyntää toisesta organisaatiosta, on vaikea saada tietoa siitä, mitä data oikeasti sisältää. Joskus lainsäädäntö ei salli tietyn tyyppisen datan yhdistämistä samaa reittiä pitkin. Esimerkiksi Findatan kautta ei saa geneettisiä tietoja, vaan niitä pitää hakea toisaalta.
Tämän seurauksena uusia luukkuja, reittejä ja data-avaruuksia pyrkii syntymään jo olemassa olevien rinnalle, ja tavoitteet yhdestä nopeasta luukusta osoittautuvat mahdottomiksi. Uudet infrastruktuurit ja reitit syntyvät ja toimivat rinnakkain vanhojen kanssa. Yhden luukun sijaan voi syntyä monen luukun ”joulukalentereja”. Rajat datan vapaalle liikkuvuudelle tulevat helposti vastaan ja uusia rajoja syntyy jokaisen uuden infrastruktuurin tai lainsäädännön myötä.
Suomen esimerkkinä Findata
Pian sen jälkeen, kun Findata aloitti toimintansa, tutkijat ilmaisivat huolensa Findatan riittämättömistä resursseista hallita ja nopeuttaa suurta määrää lupahakemuksia erilaisiin rekisteriaineistoihin. Monet hakemukset olivat monimutkaisia ja vaativat konsultointia eri rekisterinpitäjien kanssa, sillä vain he, jotka hallinnoivat dataa, omasivat tarvittavat tiedot tiettyjen datatyyppien saatavuuden mahdollisuudesta. Findatan oli jatkuvasti toimittava välittäjänä datan pyytäjien ja datan tarjoajien välillä, mikä loi pitkät odotusajat datan saamiselle.
Tämän ongelman ratkaisemiseksi Findata alkoi pyytää tutkijoita ottamaan yhteyttä jokaiseen rekisterinpitäjään erikseen ennen hakemuksen jättämistä Findatalle. Tämä varmistaisi, että kaikki heidän etsimänsä data olisi saatavilla. Näin ollen, vaikka pyrkimyksenä oli luoda yksi luukku datalle, aiemmat sidokset organisaatioihin jatkuvat ja syntyi ylimääräinen kierros, jossa dataa haluavien tuli olla yhteydessä rekisterinpitäjiin ennen hakemuksen tekemistä Findatalle.
Lisää luukkuja ja lisää rajoja?
Tänä keväänä julkaistiin hallituksen muutosesitys toisiolaista. Muutosehdotuksessa esitetään aiempaa joustavampaa ja hajautetumpaa mallia tietolupien, tietopyyntöjen ja tietoaineistojen käsittelyssä. Tämä esitys antaisi mahdollisuuden hakea toisiolain mukaisia lupia Findatan ohella myös hyvinvointialueilta. Toiveena olisi, että se nopeuttaisi lupaprosessien käsittelyä ja datan saantia. Artikkelimme löydökset kuitenkin korostavat, että kun luodaan uusia infrastruktuureita datan nopeaan ja saumattomaan hyödyntämiseen, tulee huomioida se, kuinka data tuppaa kiinnittymään olemassa oleviin käytäntöihin ja rakenteisiin, eikä rajoja ole helppo ylittää. Voit lukea DataLit-hankkeen lausunnon hallituksen esityksestä täältä.